Käyntiääni kuuluttava

Olen tässä viime aikoina käynyt useamman miehen kanssa keskustelua naputtavista naisista, ja yhteenvetona voitaisiin sanoa että paras nainen on kuitenkin se naputtaja.


Juttukaverimiehiä, tietämätöntä tutkimusryhmääni, oli kuusi. Osa parisuhteessa, osa sinkkumiehiä. Miesten mukaan naisen ääni on paras tapa saada itseään ns. niskasta kiinni ja ryhtymään toimeen. Itsekseen ollessa on liian helppo jättää tekemättä tänään se, minkä voi jättää tekemättä huomennakin.
Mutta tässä on epäkohtia. Sillä useimmat ukkojen jurnutukset naisistaan koskevat sitä, miten paljon nämä valittavat. Akalle kun ei kelpaa mikään.

Minä voisin olla, tai siis olenkin, kova tyttö päättämään asioista. Hyvin helposti ohjat sujahtaa sormieni väliin, jos näyttää ettei niitä kukaan muukaan pitele tai pitää huolimattomasti. Siis minun näkökulmastani katsoen. En välttämättä luota siihen, että asiat hoituu ja silloin otan ohjat itselleni vaikka itselläkään ei ois kuin harmaa aavistus koko asiasta. Tiedän, silloin olen rasittava ja typerä, eikä lopputulos minunkaan käsistäni ole sen taatumpi :P
Meinasin kirjoittaa, että on vain tarvetta päästä pätemään. Mutta ei se sitä ole. En halua päteä tai olla muita parempi, mutta luottamuspulassani en voi muutakaan. En halua että asiat menee ihan pieleen tai että olen tehnyt itse jotain tietoisesti väärää, vain siksi kun joku muu on "ehkä tiennyt" mitä pitäisi tehdä.


Mikähän se kohtuus ja kultainen keskitie sitten olisi? Typerän kliseen mukaan "naiset, jos mies on luvannut korjata jotain, hän myös korjaa eikä siitä tarvitse muistuttaa puolen vuoden välein". 

Ei sovi omaan pirtaan ainakaan. Jos jotain on tehtävä, niin se myös tehdään. Mielellään viipymättä, varsinkin jos teolla on välittömiä tarpeellisia vaikutuksia. Olen saanut kuulla usein, että diktaattorimaisesti vain minun ehdottamani toimintatapa on oikea. Etten hyväksy muuta. Mutta hittovie, sillon on melkein pakko määrätä jos kukaan ei tee mitään vaikka pitäisi. Olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten, mutta tuntuu ettei voi, koska ei tiedä mitä tehdä. Jos tapahtumattomaan kokonaisuuteen jokseenkin kyllästyneenä suoraan käsken mitä tehdä ja miten, niin natsimaisesti pyrin ihmisiä määräilemään? Ehkä silloin olisi aika katsoa peiliin muidenkin kuin minun vain, miettiä olisiko omassakin toimintatavassa jotain parannettavaa..

Mutta haluanko olla nainen, jonka hienoisen naputtava käyntiääni kuuluu aina? Nyt en osaa sanoa. Olen menneisyydestäni niin kyllästynyt kuuntelemaan vittuiluja päsmäröinnistä ja juurikin tuosta vain-oma-tapani-on-oikea- syyllistämisestä, että se pistää miettimään. Tiedän vahvojen tahtonaisten pärjäävän yleisesti elämässä paremmin, sillä heidän olemuksellaan ja ohjienpitokyvyllään pääsee pitkälle vaikka tie ei olisi helppo. Se pärjäämiskyky houkuttelee, vähemmän joutuu ojanpientareella ruikuttamaan. Mutta nykyisin pelottaa myös se, että siinä sitä vain ruikutetaan silti kun kukaan ei minunlaistani määräilijää tahdokaan hädän tullen auttaa. 
 
Ei minusta hiiren hiljaista kodinhengetärtä kyllä kukaan tule saamaan mutta jonkunlaista ohjienlöysäystä, luottamista toisiin ihmisiin, tahtoisin oppia. Olen yrittänyt jo opetella, oppinutkin, mutta vielä olisi matkaa. Perille tässä ei voi koskaan päästä, mutta jo edes puolimatka helpottaisi sekä minua että muita.
 
En enää ikinä tahdo olla nainen, joka huutaa aivan täysillä vittuuntuneena verisuoni räjähtämispisteessä jos tulee tunne ettei mitään tapahdu. Mutta en myöskään tahdo sellaista seuraa, joka ei voi sietää minun tarmokkuuttani, tahtoani ja kärsimättömyyttäni. Se on osa minua, jos se jotakuta häiritsee liikaa, niin aina voi etsiä flegmaattisempaa seuraa itselleen. Minun kanssa ei ole kenenkään pakko olla ;)
 
Lopputulema on kuitenkin, että minun kone käy aina. Mutta pakkoko siitä on tahallaan niitä täysiä kierroksia irti repiä, jos ei kuitenkaan kestä sitä kuunnella? Sillä on huomattava vaikutus, paljonko annetaan polttoainetta.

 

nöyristely, suomalaisten perisynti?

Kuuntelin joka aamuiseen tapaani radio aallon dynastiaa. Siellä nousi puheeksi suomalaisten nöyristely, anteeksipyytely, ylenpalttinen kiittely ja vähättely. Aihe, joka välittömästi kosketti itseäni. 

Olen hieman ujohkoa ihmissorttia, mutta vauhtiin päästyäni joidenkin mielestä suorapuheinen ja särmikäs. Ja se ei kuulemma ole hyvästä, sellainen ihminen on ajattelematon ja liian ylpeä. Koska ihminen ei kuitenkaan perusluonteelleen mitään voi, niin kuinka voisin olla kaikille miellyttävämpi ja muiden mukana ikään kuin paheksua itseäni, omaa esilletuloani. No kuten jo lapsena opetettiin, miten toimia kun on tehty väärin, olemalla pahoillaan! Eli mitä hittoa, pyydän anteeksi sitä että olen mikä olen?! Vaikka en, syvällä sisimmässäni, mielestäni kuulu häpeän ansaitsevaan anteeksipyytelijöiden kastiin. Jossa ovat esim.vaimonhakkaajat ja koulukiusaajat. Minä vain mieluusti sanoisin oman mielipiteeni, olisin itseni. 

Mutta ei se niin mene. Lähes vuosikymmen elämää exän kanssa vaikutti siten, että ihmisen (varsinkin minun) pitää ensin ajatella muita ihmisiä, ottaa heidät huomioon ja näiden tehtyjen havaintojen pohjalta muovautua kuin barbapapa seuraan sopivaksi. Oma minäkuva ei ole niin tärkeä, kuin kuva muille.
Jep, se on yhtä hullua kuin kuulostaakin. Oli minustakin kauan. Kunnes huomasin, että jatkuvat huomauttelut ja syytteet nöyryyden  ja kaikenmaaiman kiitollisuuden puutteista alkoivat upota minuun. Tuntui pahalta kuulla, että ne lukemattomat noin tuhat riitaa oltaisiin voitu välttää jos vain minä en olisi kaikessa niin kiittämätön, vitun ylpeä ja ajattelisin enemmän muita.
Suu alkoi sulkeutua, silmät alkoivat havainnoida ympäröiviä ihmisiä eri lailla. Että mitä he tahtoisivat minun olevan. Halusin olla hyvä, kelvollinen. Nainen joka kelpaa miehelleen. Nainen, jota miehen ei tarvitse hävetä. Ikiaikainen naisen toimintamalli, alistuu miehensä tahtoon...

Lopputuloksen voi arvata, ei toiminut. Ketään ei voi muuttaa eikä kenenkään mieleiseksi voi tulla. Tällä paskalla tein vain hallaa itselleni. Nyt elän jossain välitilassa, olematta itseni ja inhoten sitä miksi en edes tullut. 

Ja mitä kiittelyyn tai vähättelyyn tulee, niin sen tunnustan. Jos on muuten huonoksi todettu ihminen, niin pitää tajuta edes osata kiittää. Ettei vaikuta liian ylpeältä. 

Tarkoittaa käytännössä sitä, että kun joku kehuu vaikka ulkonäköäni, sanon heti auotmaattisesti kiitos. Ulkoisen itseni vähättelyn olen osannut jo lopettaa, luojan kiitos! Eihän se edes pidä paikkaansa, jos sanon että tuurillaan kampaus ja asuvalinta kohtasivat. Sillä niitä useimmiten valitaan ja väännetään pitkään ja hartaasti :P
Sitten on myös asioita, jolloin ihan hävettää jos ei muistakaan vähätellä. Esim.armas autoni. Se on ruma, vähän huonokuntoinen mutta toimiva. Niin ihmisten ilmeet saavat painumaan muutaman sentin kasaanpäin, jos autostani puhuttaessa EREHDYN sanomaan että pidän siitä sellaisena. Ei saisi. Sen pitäisi olla jotenkin parempi auto. Niin kenelle, kun minähän sillä ajan? Tai koti. Talo on puoliksi tönö, ei huippulaatuinen missään nimessä. Niin kyllä minä ihan ylpeänä kerron sielä asuvani, muutettuani alkuun kylläkin sanoin "nooo, kyllähän tuolla asuu, paremman puutteessa". Ei ole puutetta, siellä sitä vain asutaan ja ollaan. Hyvä tönö tämä on.
Mutta yleisesti pitäisi muistaa vähätellä joka kohtaa, ettei, taas kerran, olisi liian ylpeä. Osa kanssaeläjistä oikein odottaa sitä, että vähätellään. Joitakin juttuja vähättelee ihan tavan vuoksi, se on kuin opittua kulttuuria.
Mutta toisaalta olen saanut myös sellaiset elämän eväät, jossa mennään niillä mitä on, sen kummemmin siitä numeroa tekemättä. Ei kerskailla, mutta ei myöskään väheksytä. Ollaan vain omia itsejämme. Niin tämän ajattelutavan vuoksi olen joidenkin tietyntyyppisten ihmisten mielestä liian ylpeä ja kiittämätön. Vaan ei tarvitse erityisesti kiitellä, jos asiat ympärillä ja elämässä ovat luontevia. Eihän kukaan kiitä vaatteistakaan, tai harva nykyisin ruuastakaan, niitä kun vain on. Tahtoisin päästä täysin takaisin siihen luontevuuteen, mikä minulla kerran oli. Se oli ihmismielen parasta aikaa, kun pystyi luottamaan itseensä eikä tarvinnut yrittää tulkita mitä toiset haluavat minun olevan. Toivoisin samaa olotilaa muillekin, loppuisi se hartiat kyyryssä lymyily sekä myöskiin nenänvarttaan pitkin katselu. Kumpikin ruokii toista, mutta kummallekaan ei olisi tarvetta kun ei tarvitsisi esittää muita parempia eikä silloin kukaan olisi toista huonompikaan.

Nyt pitäisi vain uskaltaa reilusti jättää rotsi auki, haistattaa paskat kritisoijille ja omistaa yhtä vähän nöyryyttä kuin kengässä on korkoa (luulenpa ettei suuren maailman mittakaavassa yks kymmenen senttiä tunnu missään)! Ja sillä korolla ohtaan sitä joka tälle rohkeuden tielle asettuu ;)