Käyntiääni kuuluttava

Olen tässä viime aikoina käynyt useamman miehen kanssa keskustelua naputtavista naisista, ja yhteenvetona voitaisiin sanoa että paras nainen on kuitenkin se naputtaja.


Juttukaverimiehiä, tietämätöntä tutkimusryhmääni, oli kuusi. Osa parisuhteessa, osa sinkkumiehiä. Miesten mukaan naisen ääni on paras tapa saada itseään ns. niskasta kiinni ja ryhtymään toimeen. Itsekseen ollessa on liian helppo jättää tekemättä tänään se, minkä voi jättää tekemättä huomennakin.
Mutta tässä on epäkohtia. Sillä useimmat ukkojen jurnutukset naisistaan koskevat sitä, miten paljon nämä valittavat. Akalle kun ei kelpaa mikään.

Minä voisin olla, tai siis olenkin, kova tyttö päättämään asioista. Hyvin helposti ohjat sujahtaa sormieni väliin, jos näyttää ettei niitä kukaan muukaan pitele tai pitää huolimattomasti. Siis minun näkökulmastani katsoen. En välttämättä luota siihen, että asiat hoituu ja silloin otan ohjat itselleni vaikka itselläkään ei ois kuin harmaa aavistus koko asiasta. Tiedän, silloin olen rasittava ja typerä, eikä lopputulos minunkaan käsistäni ole sen taatumpi :P
Meinasin kirjoittaa, että on vain tarvetta päästä pätemään. Mutta ei se sitä ole. En halua päteä tai olla muita parempi, mutta luottamuspulassani en voi muutakaan. En halua että asiat menee ihan pieleen tai että olen tehnyt itse jotain tietoisesti väärää, vain siksi kun joku muu on "ehkä tiennyt" mitä pitäisi tehdä.


Mikähän se kohtuus ja kultainen keskitie sitten olisi? Typerän kliseen mukaan "naiset, jos mies on luvannut korjata jotain, hän myös korjaa eikä siitä tarvitse muistuttaa puolen vuoden välein". 

Ei sovi omaan pirtaan ainakaan. Jos jotain on tehtävä, niin se myös tehdään. Mielellään viipymättä, varsinkin jos teolla on välittömiä tarpeellisia vaikutuksia. Olen saanut kuulla usein, että diktaattorimaisesti vain minun ehdottamani toimintatapa on oikea. Etten hyväksy muuta. Mutta hittovie, sillon on melkein pakko määrätä jos kukaan ei tee mitään vaikka pitäisi. Olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten, mutta tuntuu ettei voi, koska ei tiedä mitä tehdä. Jos tapahtumattomaan kokonaisuuteen jokseenkin kyllästyneenä suoraan käsken mitä tehdä ja miten, niin natsimaisesti pyrin ihmisiä määräilemään? Ehkä silloin olisi aika katsoa peiliin muidenkin kuin minun vain, miettiä olisiko omassakin toimintatavassa jotain parannettavaa..

Mutta haluanko olla nainen, jonka hienoisen naputtava käyntiääni kuuluu aina? Nyt en osaa sanoa. Olen menneisyydestäni niin kyllästynyt kuuntelemaan vittuiluja päsmäröinnistä ja juurikin tuosta vain-oma-tapani-on-oikea- syyllistämisestä, että se pistää miettimään. Tiedän vahvojen tahtonaisten pärjäävän yleisesti elämässä paremmin, sillä heidän olemuksellaan ja ohjienpitokyvyllään pääsee pitkälle vaikka tie ei olisi helppo. Se pärjäämiskyky houkuttelee, vähemmän joutuu ojanpientareella ruikuttamaan. Mutta nykyisin pelottaa myös se, että siinä sitä vain ruikutetaan silti kun kukaan ei minunlaistani määräilijää tahdokaan hädän tullen auttaa. 
 
Ei minusta hiiren hiljaista kodinhengetärtä kyllä kukaan tule saamaan mutta jonkunlaista ohjienlöysäystä, luottamista toisiin ihmisiin, tahtoisin oppia. Olen yrittänyt jo opetella, oppinutkin, mutta vielä olisi matkaa. Perille tässä ei voi koskaan päästä, mutta jo edes puolimatka helpottaisi sekä minua että muita.
 
En enää ikinä tahdo olla nainen, joka huutaa aivan täysillä vittuuntuneena verisuoni räjähtämispisteessä jos tulee tunne ettei mitään tapahdu. Mutta en myöskään tahdo sellaista seuraa, joka ei voi sietää minun tarmokkuuttani, tahtoani ja kärsimättömyyttäni. Se on osa minua, jos se jotakuta häiritsee liikaa, niin aina voi etsiä flegmaattisempaa seuraa itselleen. Minun kanssa ei ole kenenkään pakko olla ;)
 
Lopputulema on kuitenkin, että minun kone käy aina. Mutta pakkoko siitä on tahallaan niitä täysiä kierroksia irti repiä, jos ei kuitenkaan kestä sitä kuunnella? Sillä on huomattava vaikutus, paljonko annetaan polttoainetta.